Vähästä iloinen

Olen käväissyt tänä talvena pari kertaa pilkillä, mutta tänään kiertelin jäällä vähän enemmän. Oli kerrankin lämmin ilma verrattuna aikaisempiin päiviin. Paikoitellen jään päälle oli tullut vettä, mutta ei haitaksi asti.

Prohjasin lumessa ja kairasin hiki hatussa reikiä hieman tylsäksi käyneellä terällä. Lohduttauduin, että kunto ainakin nousee, vaikkei kalaa nousisikaan.

Olin istuskellut jo useammalla reiällä, kunnes mieleeni juolahti ajatus, että miten takuulla saan kalaa. Ainakin ennen on tepsinyt. Otin siis kännykän ja soitin huumorilla kaverille sanoen, että täytyy soittaa, koska silloin takuulla kala nappaa, kun on kädet täynnä. Niinhän siinä kävi ja sain heti ahvenen. Lopetin puhelun ja heti perään sain kuvan siian. Kala painoi 470 grammaa, joten eiköhän siitä syötävää saa.

Olipa varovaista siiman liikuttelua, joten aloin jo epäillä mormuskan tekevän omia kiemuroita vedessä. Ihmettelin sitten eka kalan saatuani, että miten ahven noin varovasti käyttäytyy, mutta taisikin napata syötin siian nokan edestä. Näin on usein ennenkin käynyt. Nyt samalle reiälle jäi vielä ainakin yksi siika, mutta en sitten enää jaksanut sitä jallittaa. Yritin saada sitä tarttumaan syöttiin vielä ainakin puoli tuntia, mutta laskeutui hämäryys ja alkoi sataa lunta. Katsoin viisaammaksi poistua mökille.

Olen kylläkin saanut joskus siian pilkkiin pimeässäkin, mutta usein ne vaan härnäävät iltahämärissä. Aamulla sitten nappaavat syöttiin, kun yrittää uudelleen samasta paikasta.

Itkeskelin aiemmin, että kala vei lempimormuskani. Hain eilen Porin Motonetista toukkia ja etsiskelin samalla menetetyn tilalle Kuusamon valkoista kirppua, mutten löytänyt. Ostin sitten hopeisen punasilmäisen kirpun, johon nämä kalat nappasivat. Vähästä tässä iloiseksi tullaan.